olen 38 vuotias, 18 vuotta yhdessä mieheni kanssa ollut vaimo ihminen.Mieheni sairastaa masennusta , sitä on ollut noin 10 v .Välillä mieheni on ollut paremammassa kunnossa, välillä ihan puhki ja poikki.

Nuorina olime molemmat terveitä ja hurjan onnellisia, olimme tosi rakastuneita.

viimeisten 6 vuoden aikana on ollut 2 huonokuntoisene olon vaihetta, sitä ennen lievempää masentuneisuutta ja noiden kahden  huonoimman jakson välissäkin kohtuulisen hyvää aikaa pari vuotta.

Elämän pitäisi olla niin kovin tasaista ja stressitöntä, silloin menisi paremmin.Mutta arkielo on usein raadollista , varsinkin työelämä. Vaimona  ei voi suojella kaikelta. Kun elämä kolhii monet  asiat helposti kaatuu vaimon niskaan.Miestä on niin helppo käyttää töissä hyväkseen, hän on kiltti ja osaa työnsä.Hän luottaa liikaa kaikkiin yms.Viimeiset vudoet meillä on ollut yhteisenä yritys miehen osaamalta alalta.siinä on ideana pitää työmäärä kohtuullisena ja  kiireen ja stressin määrän säätely osin omissa käsissä.Olen kaikessa taustatukena jotta ylilyöntejä ei tulisi.  

Perheessämme on 2 pientä lasta, onneksi uskalsin lapset silti hankkia , heistä on paljon iloa ja he antavat tälle kaikella merkityksen ja toivoa huomiseen.

Usein  on raskasta puolisona pyörittää yksin arkea, vastata kaikesta.Olen kuin kolmen lapsen yh äiti.varsinkin kun on pienet lapset, olet heihin ja heidän hoitoonsakin niin sidottu.Omaa aikaa on vaikea löytää ja järjestää.lastenhoitajiakin olisi helpompi pyytää jos mies on terveja esim puolisoina oltaisiin yhdessä menossa ulos tms.Pyydä nyt joku lasetnhoitajaks vaikka mies makaa kotona.varsinkin kun ei masennuksesta saa puhua kuitenkaan sillä nimellä.    

Parisuhteen kokee niin yksinäiseksi. sitä jää itse vaille hoivaa, huolenpitoa, vastavuoroista keskustelukumppanuutta, aikuista toveruutta yms.

Sitä on vaan jaksettava, keskettävä, ymmärrettävä yms, pyytämättä ja toivomatta mitään itselle.

Oma työ ja harrastukset ovat henkireikiä, muuten ei jaksaisi. Omaseina on tärkeää säilyttää oma elämäja toisaalta muutenkin satsata itsensä hoitoon, mitä se sitten kenelläkin onkaan.Itselle luonto, liikunta, matkat ja mökkielämä on sitä. 

Sukulaisille ja ystäville näitä on turha puhua, ei ne ymmärrä. Ihmettelee kuinka tyytymätön valittaja olen. Heidän näkemys miehestä ja tämän sairaudesta on aivan toinen,kiva ja kunnollinen mies. Pahinta on se kun ihmiset selittää jotain höpönhöpöä, vähättelee , neuvoo, tai ovat yltiöpositiivisiä .Heidän mielestään ei pitäisi puuttua miehen elämään yms.

Mielen  sairaus ei useinkaan heti näy ulos Kiltti ja mukava mies, osaa työnsä, ulkopuolison silmin kunnollinnen ja luotettava .Pidetty mies niin töissä kuin siviilissäkin.Työhullu vielä tietenkin myös, sillähän se itsensä uuvuttaakin.

Kun mies on huonossa kunnossa työ vie häneltä  kaikki voimat , kotona ei jaksa kertakaikkiaan mitään..

Luonteeltaan on  kiltti ja kultainen, mutta niin sairas ja uupunut-sehän siinä raskainta onkin...menetin niin hurjan hyvän miehen... Lastenkaan kanssa hän ei jaksa olla eikä terveellä tavalla tunne heistä iloa.Parhaimmillaan mieheni olisi loistava isä, turvallinen ja kärsivällinen, hyvä opettamaan asioita ja tekemään yhdessä.Ja puolisona jakamassa hienolla tavalla niin arkea kuin juhlaakin.

Nyt hän on ollut vuoden sairaslomalla , onneksi. Pysähdys on ollut välttämätöntä.

Itse olen kauan jo nähnyt merkit , mutta sehän ei auta että toinen sanoo jotain voinnista tai avun hakemisesta.Jokaisen on itse se kohdallaan tunnistettava, oltava valmis .Tuskallista on se vaihe ennen kuin toinen sitä apua ottaa vastaan.Voisi verrata tulipaloon.Nähdä vierestä tulipalon alut, odottaa niiden syttyvän ja katsottava vierestä rouhuja, mitään ei voi tehdä , on odotettava mitä tuhoja täytyy syntyä ennenkuin apua saadaan.ja jälkeenpäin vaimo on  se joka jää korjaamaan vaurioita , paikkaamaan tuhot joita saatiin aikaan.

Kaiken aikaa vaimo on se joka pyörittää arjen, pitää realiteetit kasassa, kestää, jaksaa , ymmärtää, joustaa, taipuu ja venyy....ja kantaa huolta niin  tulevasta kuin nykyisenkin arjen  tilanteesta.

Järjellä ajatellen eroaminen  olisi järkevämpää kuin jääminen.Lähteminen olisi helpompaa jos mies olis terve mutta muuten hankala.Tämä on rakkaus avioliitto pakostakin, tässä ei ole järkeä joten rakkautta sen täytyy olla. En aio lähteä, aion jäädä koska rakkaus ei ole kadonnut sairauden takia suhteestamme.

Mieheni ei ole väkivaltainen, ilkeä eikä muutenkaan hankala luonteeltaan.Nyt kun vihdoin on hakenut apua ja myöntänyt sairauteen liittyviä tosiasioita on moni asia jo helpottanut itsellä.Kun mieheni oli oikein sairas hän joi koska oli niin ahdistunut.Se oli valtavan raskasta.

Se valtava huoli ja arjen kaoottisuus on välillä ollut tosi rankkaa yksinäisuuden lisäksi.En ole itse masentunut, välillä olen ollut vain tosi surullinen, epätoivoinen, joskus helvetin vihainen elämälle, en miehelleni.tämä on meille annettu elämä, kaikkea ei voi suunnitella mutta lähes kaikesta voi selviytyä.

Tärkeää on että itse ymmärtää sairauden ja terveyden rajat.Kun on  asiallista tietoa masennuksesta, sen hoidosta yms sekin auttaa tosi paljon.Itselle on ollut tärkeää erottaa että mieheni käytös johtuu sairaudesta ei siitä että muutoin tekesi ja toimisi niinkuin toimii. 

Asioiden oikeille nimillä puhuminen helpottaa ja vie eteenpäin.  Tosiasiat on sitä mitä ne on, se on hyvä myöntää.Mutta mikään  sairauden tuoma juttu ei ole este, se on vaan lähtökohta.

En tunne syyllisyyttä enkä häpeää.En usko että masennus on minun aiheuttamani mutta tiedän että voin olla tukena jotta mieheni jaksaa ja pärjää eteenpäin.Haluaisin puhua avoimemmin asiasta mutta mieheni haluaa ettei useimmat läheisemmekään tiedä.Toisaalta enpä usko että apua tai tukea olisi kovinkaan paljon tarjolla vaikka useammat tietäisivät.Nämä on asioita joita moni ei  edes halua kuulla , ei osaa olla avuksi, eikä ymmärrä.  

Sain hienon miehen ja hienon parisuhteen.Välillä se on raskasta mutta en usko että masennus on psyyvä olotila , siitä voi toipua, oppia asioita ja elämää uudelta kantilta.    

Meillä on upea yhdessä rakennettu koti, ihanat terveet lapset ja nyt mieheni on toipumassa pahimmasta masennuksesta , olemme hengissä ja tulipalon jälkeen tuhkasta nousee entistä upeampi elämä.

On tärkeää  että masentuneen puolisot ja omaiset ylipäätään nähtäisiin enemmän voimavarana esim hoidon suunnittelussa yms.He tuntevat läheisensä parhaiten ja elävät sitä arkeakin yhdessä.

Hoito on usein kovin puutteellista ja toisella kädellä tehtyä.Täytyy olla reipas ja kipakka vaimo joka vaatii, ottaa selville ja vaatii, vaatii...Lääkkeitä tupataan helposti repullinen , se on silloin  Lääkärin mielestä ikäänkuin jo hoidossa oloa.Harva oikeasti masentunut selviää pelkällä lääkkeellä ilman keskusteluapua yms.

Lääkkeillä saadaan pumpattua ihminen käveleväks robotiksi joka käy töissä.Onko se ihmiselämää?Entä perhe,miehenä , puolisona , isänä olo yms...kaikki vapaa aika voi mennä nukkumiseen tai ahdistuksen purkamiseen juomalla.Pahimmillaan tilanne voi olla tätä.   

 

On myös tärkeää että jokaisella omaisella olisi joku vertaistukija sillä muut ei näitä juttuja ymmärrä, ei sitten millään.Osalla ihmisistä on myös vanhan aikaisia käsityksiä edelleen näistä mielenterevysasioista , eivätkä kaikki halua päivittää tietojaan.Vertaistuki on parasta kun silloin puhutaan samaa kieltä.Kukaan ei ihmettele, päivittele eikä vähättele-ymmärretään   asiat oikein vähillä sanoilla ja selityksillä .

Jatkan joku toinen kerta, lapset alkaa touhuilla omiaan...kommentteja ja  ajatusten vaihto kirjoittelua mieluusti otan vastaan!

 

Valoa kohti -päivä päivältä ! Periksi antamattta.