Omaisena on tärkeää pitää itsestään ja omasta jaksamisestaan huolta.

Haasteellisinta se on itsellä ollut  nyt kun on pienet lapset.Mies oli huonoimmassa kunnossa mitä koskaan samaan aikaan kun perheesemme oli juuri syntynyt kauan odotettu ihana vauva. meillä oli myös 2,5 vuotias esikoinen.Arki oli tosiaan raskasta, täynnä työtä ja arjen rutiineja.Sitä ei kukaan   joka ei ole vastaavaa kokenut ymmärrä millaista se on ollut. Enkä itsekään tajua kuinka sitä vaan on selvitty päiväsä toiseen...jotenkin se vana on mennyt, sitä on hoitanut lapset ja puolisoakin minkä on ehtinyt.  

tiedän että itsestään pitää pitää huolta.Kun ei pääse lenkille, luontoon, eikä voi ottaa omaa aikaa muutenkaan, silloinkin ajatuksissaan voi vaalia elämänmyönteisiä ja positiivisia juttuja...unelmoida, yms..kirjoittaminen ja lukeminen sekä netti on olleet iso tuki, jotain muuta arkeen ja päiviin  on  tarvinnut , jottei  lasten kansssa olo ja masentuneen tukeminen  uuvuta tai sokeuta.   

Toki voit aina pyytää jonkun hoitamaan lapsia ja delegoida kotitöitäkin jollekulle, toisaalta vauva ja taaperovaiheessa haluan  itse olla pääsaääntöisesti  lasteni hoitaja.saan heistä ja heidän kanssa olosta voimaa ja saan toteuttaa äitiyttä siten kun haluan.Olla paljon lähellä, imettää ja nukuttaa vieressä.Olla läsnä ja saatavilla.ja ei ole helppo pyytää ketää vierrasta kotiin kun mies stressaantuu siitäkin ja eihän sitä muutenkaan ole helppo pyytää lapsillle hoitajaa kun mieskin on kotona kummiskin.

Omat harrastukset ja oma työ on henkireikiä.Ellei omaa elämää ole tai ei osaa irrottautua omaisena olosta muuhinkin elämän uupuu itse.Vaikka miehelläni on masennusta en ole menettänyt elämäni hyviä juttuja.Minulla on oikeus nauttia elämästä , olla ilonen ja tehdä asioita joista pidän.Vomalla hyvin tuen puolisoanikin parhaiten.Hän ei tarvitse kantaa minusta huolta-se on hänellekin yksi tärkeä asia kuntoutumisen tiellä.

Meillä on ihana koti, parisuhde ja ja lapset,ne kaikki  ovat  ilon aihe päivittäin...lapset antavat merkityksen ja toivon , koti ja parisuhde pohjan kaikelle.

vertaistuki, ajatusten vaihto samankielisten kanssa ja tiedon hankkiminen  on myös minua auttaneet. siksi tätäkin kirjoitan, josko joku ottaisi kantaa ja vaihtaisi kokemuksiaan...meitä omaisia on paljon enemmän kun masentuneita sillä onhan  monelle heistä monta meitä läheistä. 

Yksin ei pitäisi jäädä.eilkä tarvitse. 

   

 

 

 

Masentuneen puolisona arki on kuin vuoristorataa,toisen päivän voiniti määrää osin   senkin millainen omasta päivästäsi tulee ja sen toteutuuko joku yhteinen suunnitelukin juttu vai ei.Toisaalta sitä oppii elämään suunnittelematta edes kovin paljon ennalta asioita , varsinkaan menoja tai muita sellaisia juttuja  joiden peruminenkin on hankalaa.

stressin säätely on tosi tärkeää, elämän pitäisi  olla mahdollisimman tasaista ja rauhallista.Aina se ei ole mahdollista, elämä on täynnä kaaosta, kiirettä , kriisejä, nitä  ei voi kukaan välttää eikä ennakoida.

Kiire  on syytä unohtaa,aikataulut on syytä pitää välijnä ja joustavina.Mikäli läheiset tietää masennuksesta on helpompaa muuttaa sovittuja suunnitelmia heidän kanssaaan mikäli  ei jaksakaan.   

Puoliona sitä joutuu venymään ja ymärtämään.Puolisona saa  itsekin kestää kummaksuntaa ja ihmettelyä toisten taholta,:monet oman elämän ja arjen asiat toimii toisin kun ns.normaalissa perheessä.

Jotenkin sitä toivoisi että ihmiset selittäisivät ja neuvoisivat vähemmän.Kuuntelisivat enemmän ja ottaisivat toedesta sen minkä kuulevat, mitä kerromme.Vähättelemättä, suurentelematta, kauhistelematta, tai olemalla yltiöpositiivinenkään.Stä toivoisi että olisi joku, joku joka olisi  vaikka hiljaa ellei ole sanoa  , kuuntelisi, ymmärtäisi,Keittäisi kahvit, toisi leipomaansa  leipää tai lakaisisi leivänmurut.Halaisi ja olisi vaan.Ei katoaisi, ei pelkäisi että tarttuu.  ei kysyisi eikä ihmettelisi, olisi vaan. 

Puolison elämä on raskasta ja yksinäistä.Toisaalta kuitenkin rakkaus ei katoa  masennuksen tullessa  perheeseen.Puoliso on edelleen  se rakas ihminen.Ja Hänessä on paljon muitakin puolia kuin se masennus, ei ne minnekään katoa.

Kaikki ollut hyvä on talllessa ja tallella toisessakin, masennus ei tarvitse olla pysyvä muutos eikä kukaan ole sataprosenttisesti muuttunut masennuksen myötä.Ajattelen itse masennuskesta että se on ei toivottu vieras mutta vain käymässä, ei jäämässä.Ajattelen myös ettei puolisoni ole masentunut vaan  mieheni jolla on masennusta.

Kun toinen on huonossa kunnossa, ihan pihalla sitö joutuu puolisona puuttumaan toisen elämään, tekemään puolesta asioita, valintoja yms.Sitä joutuu rajaamaan toista ja toisen tekemisiä.Masennuksen pahimpina aikoina puoliso on kuin äiti joka hoivaa ja pitää huolta, ja jolla on realiteetit ja arjen rutiinit hanskassa.  Mutta on tärekää ajatella että se on vaan tämän ajan rooli ja tehtävä jako, pian asiat taas palaa mahdollisimma lähelle entistä.

Masennuksen voi nähdä lähtökohtana, ei esteenä.Tosiasioiden näkeminen ja hyväksyminen on tärkeää.

Kun löydömme uudet tavat elää, toimia, tehdä töitä ja olla perheenä, pärjäämme kyllä.Eikä kyse ole siitä että olis nytkään tehty jotain väärin, oltu joku ongelmeperhe tai tehty asioita väärin.meille vaan tuli masenus niinkuin johonkin perheeseen tulee syöpä, sydänvika, aivohalvaus tai dementia.

Jos olis joku fyysinen sairaus tullut ei kukaan edes ajattelis et missä vika et kävi näin.Ymmärtäisivät van heti olla avuks ja sen että elämä on jatkossa toisin, toisenlaista.

Selviytymiskeinonamme se  ajatus ettei ei masennus ole kaikki  mitä meillä on on ollut tärkeä-Meillä on muutakin, ja enemmän sitä muuta.Meillä on myös tulevaisuus masennus kokemuksestamme huolimatta.

Jonain päivänä mieheni masennusjakso on vain yksi elämä elämänkokemus muiden joukossa.Pian olemme jo unohtaneet pääosin koko ajanjakson, ainakin sen raskauden , muistamme sen yhtenä jaksona elämänpolullamme.Masennus oli  yksi niistä opettajista joka opetti mikä elämässä on tärkeää.

Avioliitto yhdessä masentuneen kanssa ei ole mikään järkiavioliitto, sen siis täytyy olla rakkautta.

En vaihtais päivääkään pois, en tekisi asioita toisin, Tämä on meille annettu elämä.

ja me toisillemme matkakumppaneiksi-yhdessä olemma voittamaton pari.

    

 

 

olen kokenut vertaistuen parhaaksi tueksi.

se on puolin ja toisin antoisaa, parhaiten osaa olla tukena itse toiselle omaiselle

ja ainoastaan omaisevertaisten parissa  olen kokonut tulevan itse ymmärretyksi.

Kirjotelkaa siis muut vastaavassa elämäntilanteessa olevat!!

 

 

Niin se että joku perheessä sairastuu psyykkisesti on koko perheelle aina iso kriisi.

Ei se kuitenkaan tarkoita sitä että olis ollut jotenkin pulmallinen  parisuhde tms, joku vaan ei kestä elämän tuomia stressitekijöitä yhtähyin kuin joku toinen.Stressi-haavoittuvuus malli on minusta ollut helpottava tieto sairastumisesen synnystä. Joku sairastuu pienemmästä' stressistä kuin joku muu.

Elämässä kukaan ei voi välttyä stressiltä.Ei sitä pelkästään ikävä akka aiheuta.Puoliso voi olla paras tukija , tärkeäähän se ymmärrys ja tuki on kun on sairastunut. Onahn se omaisena olo , puolisona olo vaativaa, se tukeminen ja ymmärtäminenkin.Tieto lisää ymmärrystä.Kun tietää sairaudesta ja ymmärtää mikä on sitä eikä jotain muuta se kyllä auttaa.

Ihmiset ei ymmärrä ellei ole kokeneet samaa, siksi en välitä puhua paljoa ulospäin.Kiukustun ja suutin tyhmistä kommenteista enemmän kun että kokisin tueksi.Ja moni ajattelee että sehän on vaimon syy kun näin on käynyt.Ihan virheellinen ja vanhanaikainen uskomus muttei mikään edes yhden ja ainoan ääneen sanomaton ajatus, joku on sanonut ääneenkin.

Koko perhe kaipaisi paitsi ymmärrystä ihan konkreettista apua, joku hoitaisi joskus lapsia, joku ottaisi miehen ja veisi saunailtaan, metsälle, kalalle tms mitä nyt miehet tekee, muuta kun kaljalle mikä vain pahentaa tilannetta.Lääkkeet ja viina kun ei sovi keskenään ja niistä tullee hurjan sekavaks, pahimmillana voi mennä psykoosiin niistä.Ja masennuslääkkeenä viina on huono pahentaa masennusta vaan.

Miellä on ollut onni ettei ole missään kohtaa syytetty toisiamme mistään, on ikäänkuin ymmärretty mikä on sairautta.Mieskin jo jossain tasolla paljon ennen kuin oli ääneen valmis myömtämään ja apua hakemaan.On myös ollut se hyvä toimiva parisuhde taustalla.se on ollut vomavara.Olen ehtinyt tuntea mieheni terveenä, nähnyt paljon hyviä vuosia ja saanut kokea hyvää yhdessä oloa.

On toisaalta hyvä että masennuksesta puhutaaan jo mediassa ja muutenkin siitä tiedetään enemmän.

Masennusta on kuitenkin monenlaista , käsitteet sekoittuvat .Kaikilla on kokemusta jonkinasteisesta ohimenevästä  alavireisestä olosta, se on ihan eri sairaus kuin  oikea masennus.Välillä nämä  asiat menee sekaisin ja siksikin tulee väärinymmärrystä.

Sairautena masennus ei mene ohi samantien eikä itsestään.Pieni lepo ja lohdutus ei auta.On pysähdyttävä .On etsittävä apua.On tehtävä jatkossa joitian  asioita toisin.Masennuksesta voi toipua muttei se itsestään mene ohi.

Masennus ei tartu.Toki on paljon omaisia jotka uupuu koska on tietyllä tavallla masentavaa ja kuluttavaa olla siinä vierellä silloin kun toinen on oikein maassa.Kaikki se äreys, "pihalla olo", väsymys, aloitekyvyttömyys yms. on kuluttavaa perheelle, puolisolle etenkin.

Jatkan taas paremmalla ajalla,lapset alkaa väsyä....

       

 

   

olen 38 vuotias, 18 vuotta yhdessä mieheni kanssa ollut vaimo ihminen.Mieheni sairastaa masennusta , sitä on ollut noin 10 v .Välillä mieheni on ollut paremammassa kunnossa, välillä ihan puhki ja poikki.

Nuorina olime molemmat terveitä ja hurjan onnellisia, olimme tosi rakastuneita.

viimeisten 6 vuoden aikana on ollut 2 huonokuntoisene olon vaihetta, sitä ennen lievempää masentuneisuutta ja noiden kahden  huonoimman jakson välissäkin kohtuulisen hyvää aikaa pari vuotta.

Elämän pitäisi olla niin kovin tasaista ja stressitöntä, silloin menisi paremmin.Mutta arkielo on usein raadollista , varsinkin työelämä. Vaimona  ei voi suojella kaikelta. Kun elämä kolhii monet  asiat helposti kaatuu vaimon niskaan.Miestä on niin helppo käyttää töissä hyväkseen, hän on kiltti ja osaa työnsä.Hän luottaa liikaa kaikkiin yms.Viimeiset vudoet meillä on ollut yhteisenä yritys miehen osaamalta alalta.siinä on ideana pitää työmäärä kohtuullisena ja  kiireen ja stressin määrän säätely osin omissa käsissä.Olen kaikessa taustatukena jotta ylilyöntejä ei tulisi.  

Perheessämme on 2 pientä lasta, onneksi uskalsin lapset silti hankkia , heistä on paljon iloa ja he antavat tälle kaikella merkityksen ja toivoa huomiseen.

Usein  on raskasta puolisona pyörittää yksin arkea, vastata kaikesta.Olen kuin kolmen lapsen yh äiti.varsinkin kun on pienet lapset, olet heihin ja heidän hoitoonsakin niin sidottu.Omaa aikaa on vaikea löytää ja järjestää.lastenhoitajiakin olisi helpompi pyytää jos mies on terveja esim puolisoina oltaisiin yhdessä menossa ulos tms.Pyydä nyt joku lasetnhoitajaks vaikka mies makaa kotona.varsinkin kun ei masennuksesta saa puhua kuitenkaan sillä nimellä.    

Parisuhteen kokee niin yksinäiseksi. sitä jää itse vaille hoivaa, huolenpitoa, vastavuoroista keskustelukumppanuutta, aikuista toveruutta yms.

Sitä on vaan jaksettava, keskettävä, ymmärrettävä yms, pyytämättä ja toivomatta mitään itselle.

Oma työ ja harrastukset ovat henkireikiä, muuten ei jaksaisi. Omaseina on tärkeää säilyttää oma elämäja toisaalta muutenkin satsata itsensä hoitoon, mitä se sitten kenelläkin onkaan.Itselle luonto, liikunta, matkat ja mökkielämä on sitä. 

Sukulaisille ja ystäville näitä on turha puhua, ei ne ymmärrä. Ihmettelee kuinka tyytymätön valittaja olen. Heidän näkemys miehestä ja tämän sairaudesta on aivan toinen,kiva ja kunnollinen mies. Pahinta on se kun ihmiset selittää jotain höpönhöpöä, vähättelee , neuvoo, tai ovat yltiöpositiivisiä .Heidän mielestään ei pitäisi puuttua miehen elämään yms.

Mielen  sairaus ei useinkaan heti näy ulos Kiltti ja mukava mies, osaa työnsä, ulkopuolison silmin kunnollinnen ja luotettava .Pidetty mies niin töissä kuin siviilissäkin.Työhullu vielä tietenkin myös, sillähän se itsensä uuvuttaakin.

Kun mies on huonossa kunnossa työ vie häneltä  kaikki voimat , kotona ei jaksa kertakaikkiaan mitään..

Luonteeltaan on  kiltti ja kultainen, mutta niin sairas ja uupunut-sehän siinä raskainta onkin...menetin niin hurjan hyvän miehen... Lastenkaan kanssa hän ei jaksa olla eikä terveellä tavalla tunne heistä iloa.Parhaimmillaan mieheni olisi loistava isä, turvallinen ja kärsivällinen, hyvä opettamaan asioita ja tekemään yhdessä.Ja puolisona jakamassa hienolla tavalla niin arkea kuin juhlaakin.

Nyt hän on ollut vuoden sairaslomalla , onneksi. Pysähdys on ollut välttämätöntä.

Itse olen kauan jo nähnyt merkit , mutta sehän ei auta että toinen sanoo jotain voinnista tai avun hakemisesta.Jokaisen on itse se kohdallaan tunnistettava, oltava valmis .Tuskallista on se vaihe ennen kuin toinen sitä apua ottaa vastaan.Voisi verrata tulipaloon.Nähdä vierestä tulipalon alut, odottaa niiden syttyvän ja katsottava vierestä rouhuja, mitään ei voi tehdä , on odotettava mitä tuhoja täytyy syntyä ennenkuin apua saadaan.ja jälkeenpäin vaimo on  se joka jää korjaamaan vaurioita , paikkaamaan tuhot joita saatiin aikaan.

Kaiken aikaa vaimo on se joka pyörittää arjen, pitää realiteetit kasassa, kestää, jaksaa , ymmärtää, joustaa, taipuu ja venyy....ja kantaa huolta niin  tulevasta kuin nykyisenkin arjen  tilanteesta.

Järjellä ajatellen eroaminen  olisi järkevämpää kuin jääminen.Lähteminen olisi helpompaa jos mies olis terve mutta muuten hankala.Tämä on rakkaus avioliitto pakostakin, tässä ei ole järkeä joten rakkautta sen täytyy olla. En aio lähteä, aion jäädä koska rakkaus ei ole kadonnut sairauden takia suhteestamme.

Mieheni ei ole väkivaltainen, ilkeä eikä muutenkaan hankala luonteeltaan.Nyt kun vihdoin on hakenut apua ja myöntänyt sairauteen liittyviä tosiasioita on moni asia jo helpottanut itsellä.Kun mieheni oli oikein sairas hän joi koska oli niin ahdistunut.Se oli valtavan raskasta.

Se valtava huoli ja arjen kaoottisuus on välillä ollut tosi rankkaa yksinäisuuden lisäksi.En ole itse masentunut, välillä olen ollut vain tosi surullinen, epätoivoinen, joskus helvetin vihainen elämälle, en miehelleni.tämä on meille annettu elämä, kaikkea ei voi suunnitella mutta lähes kaikesta voi selviytyä.

Tärkeää on että itse ymmärtää sairauden ja terveyden rajat.Kun on  asiallista tietoa masennuksesta, sen hoidosta yms sekin auttaa tosi paljon.Itselle on ollut tärkeää erottaa että mieheni käytös johtuu sairaudesta ei siitä että muutoin tekesi ja toimisi niinkuin toimii. 

Asioiden oikeille nimillä puhuminen helpottaa ja vie eteenpäin.  Tosiasiat on sitä mitä ne on, se on hyvä myöntää.Mutta mikään  sairauden tuoma juttu ei ole este, se on vaan lähtökohta.

En tunne syyllisyyttä enkä häpeää.En usko että masennus on minun aiheuttamani mutta tiedän että voin olla tukena jotta mieheni jaksaa ja pärjää eteenpäin.Haluaisin puhua avoimemmin asiasta mutta mieheni haluaa ettei useimmat läheisemmekään tiedä.Toisaalta enpä usko että apua tai tukea olisi kovinkaan paljon tarjolla vaikka useammat tietäisivät.Nämä on asioita joita moni ei  edes halua kuulla , ei osaa olla avuksi, eikä ymmärrä.  

Sain hienon miehen ja hienon parisuhteen.Välillä se on raskasta mutta en usko että masennus on psyyvä olotila , siitä voi toipua, oppia asioita ja elämää uudelta kantilta.    

Meillä on upea yhdessä rakennettu koti, ihanat terveet lapset ja nyt mieheni on toipumassa pahimmasta masennuksesta , olemme hengissä ja tulipalon jälkeen tuhkasta nousee entistä upeampi elämä.

On tärkeää  että masentuneen puolisot ja omaiset ylipäätään nähtäisiin enemmän voimavarana esim hoidon suunnittelussa yms.He tuntevat läheisensä parhaiten ja elävät sitä arkeakin yhdessä.

Hoito on usein kovin puutteellista ja toisella kädellä tehtyä.Täytyy olla reipas ja kipakka vaimo joka vaatii, ottaa selville ja vaatii, vaatii...Lääkkeitä tupataan helposti repullinen , se on silloin  Lääkärin mielestä ikäänkuin jo hoidossa oloa.Harva oikeasti masentunut selviää pelkällä lääkkeellä ilman keskusteluapua yms.

Lääkkeillä saadaan pumpattua ihminen käveleväks robotiksi joka käy töissä.Onko se ihmiselämää?Entä perhe,miehenä , puolisona , isänä olo yms...kaikki vapaa aika voi mennä nukkumiseen tai ahdistuksen purkamiseen juomalla.Pahimmillaan tilanne voi olla tätä.   

 

On myös tärkeää että jokaisella omaisella olisi joku vertaistukija sillä muut ei näitä juttuja ymmärrä, ei sitten millään.Osalla ihmisistä on myös vanhan aikaisia käsityksiä edelleen näistä mielenterevysasioista , eivätkä kaikki halua päivittää tietojaan.Vertaistuki on parasta kun silloin puhutaan samaa kieltä.Kukaan ei ihmettele, päivittele eikä vähättele-ymmärretään   asiat oikein vähillä sanoilla ja selityksillä .

Jatkan joku toinen kerta, lapset alkaa touhuilla omiaan...kommentteja ja  ajatusten vaihto kirjoittelua mieluusti otan vastaan!

 

Valoa kohti -päivä päivältä ! Periksi antamattta.